Ukkosta ilmassa

Piiitkä ja tuskainen odotus palkittiin viimeinkin äskettäin, kun kesän ensimmäinen kunnon ukkonen saapui meidän nurkille.
Eka rysähdys ja me seisoimme Geen kanssa lenkkivarustus niskassa eteisessä lähdössä ulos.
Gero ei (niin kuin arvasinkin) jytinöistä korvaansa lotkauttanut ja sen aika menikin pallolla pelaten tai minun jaloissa pötköttäen maailman menoa katsellen, sillä välin kun aina istahdin johonkin valoshowta katselemaan. Eikä jytinät olleet mitään pieniä paukahduksia.
Lämmintä, pimeää, kova ukkonen ja hirmuinen vesisade, eikä ristinsielua missään meidän lisäksemme, täydellinen iltalenkki! Ainoana miinuksena näkisin joka askeleella varpaiden välistä tirskahtavan veden, minä juntti kun en laittanut lantsareita jalkaan. :)

Nyt on mukavaa kuivatteluiden jälkeen köllötellä lämpöisen viltin alla ja Gero taitaakin olla jo umpiunessa pedillään sänkyni vierellä.
Tämä on taas niitä koiran omistamisen tähtihetkiä jotka tulee muistamaan pitkään. :)

Onnistumisia :)

Viimeajat on ollut jotenkin hankalia tätä koiraharrastusta tarkasteltaessa. Ei ole oikein kiinnostanut, ja on tuntunut ettei sitä osaa mitään, eikä osaa opettaa pennulle mitään ja monesti on tullut mietittyä että olisi pitänyt hankkia itselleen itseäni tyhmempi koira. ;P
Mikään ei vain ole onnistunut ja välillä on tuntunut, että kaikki treenailut menee aivan pelleilyksi, Geron hekotellessa että teeppä eukko ite! Treeneihin lähtö on ollut lähinnä itsensä pakottamista liikkeelle ja sitten kentällä on tullut töröttettyä ihan öönä, että mitähän me tänne oikein tultiin tekemään. Jälkitreenailujamme en edes halua tai uskalla tarkemmin ajatella. ;)
Kaipa sitä on vain ollut niin paljon muuta ikävämpää ajateltavaa, että voimat on menneet ikävyyksien murehtimiseen.

Kaikesta huolimatta hommat on tullut hoidettua, eikä treenailuja ole jätetty väliin, kuin ainoastaan silloin kun olen ollut todella pahalla tuulella.
Tänään saatiinkin sitten tottiskouluttajalta sylillinen sanallisia ruusuja jotka todella lämmitti. Gero on kuulemma edistynyt hirmuista vauhtia ja asetetut tavoitteet on saavutettu ja vähän päälle. Koiralla on hirmuinen into tehdä juttuja ja juuri minun kanssa, ja kaikesta näkee että ollaan tehty kovasti hommia. :)
Geroahan on melko helppo kouluttaa, koska se oppii kaiken suht nopeasti, mutta myös yhtä helposti suorittamaan asiat väärin. Mitään vähän sinnepäin suorituksia siltä ei voi hyväksyä, koska se sitten yrittää ja yrittää läpäistä tehtävät niillä myöhemminkin. Tämän saimme karvaasti kokea maahan menoa opeteltaessa....
Useasti onkin tullut (edelleen) mietittyä, että vaadinkohan siltä ihan liikaa, mutta vastauksen saa joka kerta kun alkaa pukemaan treenihousuja jalkaan ja ottamaan liiviä naulakosta, ei meinaa "pikkumies" pysyä pöksyissänsä, joten ilmeisesti sillä on treenaillessamme hauskaa (ja onkin, kyllä sen näkee).

Tottistreenien jälkeen päätin tallata vielä Geelle jäljen lähi metsään. Tähän astihan jälkitreenit on mennyt joten kuten ja olenkin odottanut kuin kuuta nousevaa, että ohjatut treenit alkaisivat, että saisin kädestäpitäen neuvoja ja vnkkejä. Gee on täysin päinvastainen jäljestäjä kun Dylan oli, joten olen ollut nyt vähän ihmeissäni.

Lähellä jälkeä sanoin tuttuun tapaan Geelle että "mennään katsomaan missä jälki" ja yllätyksekseni koiran nenä painui samalla hetkellä maahan ja tuuhtuuh, nenä lähti käyntiin. Vielä suuremmaksi yllätykseksi huomasin, että Gee jäljesti jäljen alusta loppuun tarkasti ja hyvällä vahdilla häntä heiluen! Mistään häsläämisestä, pyörimisestä ym. ei ollut tietoakaan. Hyvä etten tirahtanut itkuun, saatuamme homman purkkiin. Ilmeisesti jotakin on tullut tehtyä oikein tälläkin saralla. :)
Jos tämä homma toimii kuten Geron tottistelut, niin nyt kun se on tosissaan ymmärtänyt jutun juonen niin jälkihommakin alkaa toimimaan tosissaan.

Tämmöisiä päiviä todellakin kaipaa aina välillä ja nyt on taas aivan uutta intoa koko koiratouhuun!!
Onnea on omistaa Maailman Paras Koira!