sunnuntai 7. marraskuuta 2010

Arkea ja naapureita

Arki rullaa eteenpäin tasaiseen tahtiin. Kirjoittelut ovat jääneet vähemmälle, kun mitään mainittavaa ei ole tapahtunut tässä syksyn aikana. Treenailua, lenkkeilyä, metsäretkiä, autoajeluja sekä töissä käyntiä - siinä Pikku Geen arkiohjelmaa.
Mitään uusia kuviakaan ei ole tullut otettua.

Lokakuussa käytiin mummoa tervehtimässä Saarijärvellä, ihan päiväseltään. Gero oli tietenkin mukana, koska aina on päästävä mukaan autoajelulle - vaikka kahdeksaksi tunniksi. Matkalla kyllä pysähdyttiin yhteen metsään riekkumaan ja Gero pääsi telmimään ensilumeen. Voi onnea ja onnen hepuleita!
Mummolassa tietenkin sai suun makiaksi, koska mummo oli ostanut koiravieraalle keksejä ja muita herkkuja. Meidän mummo on Paras Mummo - sanoi Gero ja veteli tarjottavat kitusiinsa purematta.
Mummo oli siskolleni jälkikäteen puhelimessa kehunut kuinka rauhallinen ja hyvin käyttäytyvä koira se Tiian koira onkaan.
Huonon kuulonsa vuoksi mummo ei ilmeisesti ollut kuullut niitä lukuisia käskyjä mitä koiruudelle sai koko vierailun ajan ladella, ettei mummo olisi päin puskemisesta lentänyt seinälle, tai ettei mummon sormet olisi tullut syödyksi herkkujen lomassa tai ettei pienenpieni keittiö olisi näyttänyt vähemmän sievältä ja siistiltä mustan torbedon käytyä siellä pikaisesti pyörähtämässä.
Mummon kirkas ja kova ääni sai poitsun "hieman" kierroksille ja ihmekö tuo kun koiran korviin ne varmasti kuulostivat samalta kuin meikäläisen "riemunkiljahdukset" Geen kanssa touhutessa. "Kyllä se kotona ja töissä osaa"-fraasi olisi hyvinkin saattanut tupsahtaa suustani tällä reissulla jos joku koiran käytöstä olisi ymmärtänyt ihmetellä.

Me ollaan nyt asuttu tässä uudessa asunnossa noin 3kk enkä vieläkään ole juuri perillä keitä tässä talossa asuu (ei sillä, että se allekirjoittanutta mitenkään erityisesti ahdistaisi). Seinän takana asustelee joku mustiin pukeutunut moppitukka-poitsu joka ei oikein osaa arvostaa naapuruuttamme ensikohtaamisemme vuoksi. Oltiin yhtenä yönä lähdössä lenkille ja oltiin jo rapussa sulkemassa ovea kun selän takana yht`äkkiä toljottaa tämä naapurimme. En todella tiedä mistä maan alta se siihen itsensä järjesti tai miten koska mitään ääntä nuorukaisestä ei lähtenyt, mutta jumaleissöni että me molemmat (koira ja minä ja hetken päästä myös naapuri) pelästyttiin kääntyessämme rappuja kohti. Minä meinasin lirauttaa pöksyyn ja Gero meinasi vissiin, että hyökkäys on paras puolustus tätä hiipparia vastaan ja nosti hirmuisen älämölön pystyyn. Siinä vaiheessa kuin sain järkytykseltäni koiran aisoihin ja hiljaiseksi, oli rakas naapuri-ressumme singahtanut oveltaan rappuihin ja roikkui kaiteessa kiinni silmät selällään. Mutisin kyllä mennessäni jotakin että huh kun molemmat säikähdettiin ja ettei koira ole oikeasti vihainen. Ei tainnut poika kuitenkaan uskoa, sillä nyt hää ei tunge meidän kanssa samaan aikaan rappuun ollenkaan ja jos tullaan rapussa vastaan kiertää hän meidät hyvin kaukaa, hyvä ettei työnnä itseään tuuletusparvekkeelle. Ressukka :(
En vain ole koskaan törmännyt häneen ilman koiraan, että pääsisin juttusille. Vai pitäisikö mennä oikein ovikelloa soittamaan?

Alakerrassa asuu ulkomaalaistaustainen setä (n.60v.) joka ei koskaan halua tulla koiraa rapsuttamaan tai mitään, mutta aina hän on yhtä haltioissaan nähdessään Geron. "Upea, Mahtava, Uskomaton" on yleensä se litannia jonka hän meille latelee. Välillä hän on oikein meitä rapussa ovellaan odottamassa kun tullaan lenkiltä ja taas tulee sama tarina siitä kuinka "se on mahtava, täydellinen, aivan kuin ihminen!" :) Herra on kuitenkin ollut Suomessa töissä jo vissiin parikymmentä vuotta, joten kielitaidosta ei tämä samojen adjektiivien viljely pitäisi olla kiinni. Ehkä Gero vain on niin hyvää "ettei sanotuksi saa" ;)