Kelausta

Hyvää Uutta Vuotta 2012!

Takana taas melkoinen vuosi!!

Suuri Pieni Mies Hemppa-Hemuli-Haisuli saapui ilahduttamaan arkeamme alkuvuodesta. Alku ei ehkä ollut ihan niin ruusuinen kun olin suurissa haaveissani kuvitellut. Pienestä, Eetuakin pienemmästä, paketista löytyi enemmän omaa tahtoa, kun kaikista edellisistä koiristani yhteensä. Ja se energian määrä!!  Ei tuollaista duracelpupua voi olla olemassakaan! Kumpikaan edellämainituista seikoista ei ole muuttunut, mutta olemme, puolin ja toisin, oppineet elämään yhdessä.
Edesmennyt buvvemme oli melkoinen paketti. Se saapui meille  ½ vuotiaana, täysin pellossa eläneenä nuorukaisena ja koetteli meitä kaksijalkaisia ihan joka ikinen päivä. Yhteisen sävelen löytäminen vei reilun vuoden  ja uskokaa jos sanon, että sinä aikana tuli vuodatettua kyynel jos toinenkin ja monesti, todella monesti, olin valmis luovuttamaan ja antamaan koiran jonnekin jossa sen kanssa joku pärjäisi. Epätoivo oli välillä niin musertavaa.
Lähes samanlaista epätoivoa on, alkuaikoina, tullut tunnettua Hemulin kohdalla. Tosin, en ole vielä kertaakaan, pahimpinakaan päivinä suunnitellut antavani Hemulia pois. Toki sitä on tullut suutuspäissään kaikkea miettineeksi ja välillä sanoneeksikin, kun on päässyt mieltään purnaamaan Tuomolle tai siskoille, mutta vakavalla naamalla ei moinen ole mielessä käynyt. Hemuli on kuitenkin koko tämän alkutaipaleen antanut       palkkioksi läheisyyttä ja sitä fiilistä, mitä koiranomistaminen voi parhaimmillaan olla. Ollaan nukuttu päikkäreitä poski poskea vasten saman peiton alla ja kun on itkettänyt (muusta syystä, kun Hemulista itsestään) niin Hemuli on "pelastanut" tilanteen ja itkut on vaihtuneet nauruksi. Deeltä ei tätä palkkaa ensimmäiseen vuoteen saanut. Se ei osannut ottaa vastaan minkäänlaista  hellyyttä ja viihtyi vain omissa oloissaan :(
Luulin tietäväni koirista edes jotakin, mutta Hemuli on kyllä pudottanut meikäläisen maanpinnalle ja voin vain "lyötynä" todeta, että suuret oli luulot. Enhän mä tiedä p*skaakaan. Hemuli on niin erilainen paketti, kun muut nelijalkaiset joiden kanssa olen elämäni aikana saanut olla tekemisissä, että tässä on moneen monituiseen kertaan saanut olla ihmeissään. Muutto maalle omakotitaloon ei olisi voinut enää parempi ratkaisu olla, kun mietitään ihan meidän kaikkien mielenterveyttä. Virran purkaminen Hempasta on täällä huomattavasti helpompaa kun taajamassa ja kerrostalossa.
Tulin tässä yhtenä päivänä lukeneeksi kirjoituksiani Geron pentuajoista. Nauratti. Voi tyttönen, kun olisit tienyt mihin soppaan itsesi vielä tulet iskemäänkään valittaessasi Geen hölmöilyistä. :)

Nyt on kuitenkin uskoakseni pahin vaihe takana ja meillä äärimmäisen energinen, itsepäinen, rohkea, avoin ja suloinen nuorukainen jota en ikuna vaihtaisi pois.
Parasta on koko vuodessa ollut ehdottomasti nähdä kuinka Gero on muuttunut. Se on paljon onnellisemman oloinen, kun vierellä kulkee lajitoveri. Välillä iskee yrmypäivä, eikä Hemulin naama oikein jaksa miellyttää, mutta 99,9% pojat ovat kuin paita ja peppu. Ruokailutilanteet ovat niitä räjähdysherkkiä Geron osalta, mutta kaikki on hyvin kunhan Gero saa ruokansa ensin ja vältetään turha stressi antamalla ruoat eri huoneissa. Hemuli fanittaa isoveljeään ihan satasella ja Gero on välillä niin hämmentyneen näköinen saamistaan suosionosoituksista. Suurinta hämmennystä aiheuttaa kun Hemuli hissukseen lähes vihellellen peruuttaa lattialla makaavan Geron viereen, istahtaa alas vähän kuin vahingossa ja lopulta kiepsahtaa Geron kainaloon nukkumaan. Geron ilme on tällöin aina näkemisen arvoinen, se ei oikein tiedä kuinka tilanteeseen tulisi suhtautua. Yleensä se näyttää hakemavan katseellaan vastauksia minulta, mutta kun en sano mitään laskee Gero hetken päästä päänsä Hemulin selän tai pepun päälle.
Kannatti tämän näyn takia muutama kyynel vuodattaa  ;)
Vielä kun saadaan kroppa kuntoon, (Hemulin kanssa on ollut ongelmia löytää sopivaa ruokaa ja se on melkoinen laiheliini) niin meillä on käsissämme häikäisevän komea koirakin vielä. Nyt se on "vaan" suloinen :)
No, otamme Hempan kanssa yhteisen tavoitteen: Kropat rantakuntoon kesäksi 2012. Hempalla tuo näyttää tällä hetkellä ihan mahdolliselta tavoitteelta, itsestäni en menisi takuuseen  : D

Ikävämpääkin mahtui vuoteen 2011, kun jouduimme saattelemaan viimeiselle matkalleen kaksi persoonaa. Eetu-papan ja Pönö pupun. Pönön hammasongelmista ei tullut loppua ja kun kurittomat etuhampaat lopulta poistettiin ei pupu lähtenytkään enää parantumaan. Pasteurella koitui luppamme kohtaloksi. Eetusta olenkin tehnyt oman postauksen.


Niin on Haisulinkin ihka ensimmäinen uusi vuosi sitten takana. Uuden vuodenaaton iltalenkillä Hemuli hieman kummeksuen kuunteli rätinää ja pauketta mitä metsän takaa kuului, mutta ihan reippaasti kulki ilman mitään säpsyilyjä. Puoliltaöin käytin herraa vielä iltapissillä ja naapurit aloittivat tällöin omien rakettiensa ampumisen. Hemppa pysähtyi kuistille kuuntelemaan paukahduksia samalla kun ähräsin kenkiä jalkaani ja vähän painui häntä alas. Ulos poitsu kuitenkin lähti ilman draamaa. Palatessamme takaisin ulko-ovea kohti Hemppa vihdoin näki mistä tämä kumma meteli oli lähtöisin. Suhtautuminen oli täsmälleen sama kuin Gerolla ensimmäisenä uutena vuotena. Herra tuijotti raketteja ja sitten minua, loikkasi metrin ilmaan ja ilmoitti "WAU, Siistii mennään kattoo lähempää". Ja oli vetää meikäläisen selälleen, lähtiessään porhaltamaan hihnassaan naapuriin.
Gero ei välittänyt paukuttelusta tietenkään mitään, vaan tyynesti keskittyi esineiden etsintään, ruudusta jonka olin sille aikaisemmin käynyt tallomassa.

Vuosi 2012 on alkanut jännityksessä. Kohta jo pitäisi Haikaran tuoda meille uusi laumanjäsen, missä se viipyy?!

Sitä ja tätä jutustelua.

Syssykiirettä pukkaa. Kämppää täytyy laittaa pikapikaa kuntoon ja tehdä tarvittavia hankintoja, pihaa pistää talvikuntoon ja jossain välissä sitten käydä töissäkin. Onneksi työvuoroja ennen "lomaa" on enää 13 ja josko sitten antaisi itselleen luvan hetkeksi hengähtää ennen seuraavaa koitosta.
Reiluun 2 vuoteen en ole sairastanut lenssun lenssuakaan, mutta nyt pukkaa päälle kunnon kröhää joka tuntuukin istuvan sitkeässä.
Noin 168 kertaa olen tämän syksyn aikana uhannut kaataa kaikki lehtipuut tontilta. Haravointi ei kuulu lempiharrastuksiin joten kyllä siinä muutama kirosana pääsi suusta tonttia haravoidessa. Lehtiä kyllä on riittänytkin kun lehtipuita jos jonkinnäköisiä tontilla riittää. Allekirjoittaneen muumimamma ulkomuoto ei tuo helpotusta hommiin, joten Tuomo onkin joutunut tekemään suurimmanosan töistä.
Koirista ei ulkotöitä tehdessä ole kuin haittaa. Gero on nenä kiinni haravassa ym. tutkimassa erityisen tarkkaan mitäs tässä ollaan tekemässä tai sitten se pahimmillaan piehtaroi juuri kasatussa lehtikasassa. Hemuli sitten taas kantaa kaikki yhteen kasaan kompostikeikkaa odottamaan kasatut kasvienraadot suurina aarteinaan pitkin pihaa ja kun tuo kumartelukin vaatii minulta huolellista suunnittelua ennen toteutusta niin pistää hiukan sylettämään. Onneksi pihahommat taitaa olla tältäerää tehty.

Tänään oli kaunis pakkaspäivä joten päätin lähteä poikien kanssa kunnon metsäretkelle. Reissu typistyi kyllä varsinaiseksi nysäksi, kun en jaksanut tuntia pidempään rämpiä metsässä. Onneksi pojat liikuttivat itse itseään minun istuessa kivellä ähisemässä ja kiroamassa nykyistä jaksamattomuuttani. Väliaikaistahan tämä tietenkin on, mutta kyllä välillä pistää oikein kunnolla harmittamaan kun ei jaksa ja pysty liikkumaan enää entiseen malliin. Meillä ei täällä kävelyteitä ole, eikä juuri muitakaan kivoja pikkuteitä tuon oman kotitien lisäksi joten kunnon lenkkeilyt suuntautuvat tuonne umpimetsään...Se ei ole kaunista katseltavaa rämpiessäni siellä notkeana kuin virtahepo.
Pojat näyttävät kuitenkin olevan kohtuullisen tyytyväisiä reissuunsa. Päästiin lähtiessä tutustumaan naapureihinkin ja heidän ah niin ihanaan dogo neitoon (jolta Gero tosin otti turpaansa ollessaan liian innokas tutustumaan). Kumpainenkaan koirista ei kuitenkaan näyttänyt vetäneen hernettä kirsuunsa tapahtuneen johdosta, joten naapurin naisen ehdottamat yhteislenkit tulevat varmasti kysymykseen.

Gero on päässyt täällä elementtiinsä, kulkijoista saa ilmoittaa mielinmäärin.
Pieniä harmaita hiuksia on aiheuttanut vain nämä maalaiset jotka painavat ovesta sisään kuin kotiinsa. Tervehdyksiä huudellaan siinä vaiheessa kun ollaan jo sisällä. Gero (enkä kyllä minäkään) ei osaa moista tuttavallisuutta arvostaa ja muutaman kerran piti minun ja sisääntulijan saada sydäri ennen kuin tajusin laittaa kuistinoven hakaan vaikka ollaan kotona. Ensimmäisellä "läheltäpiti" kerralla oli Gee makkarissa pötköttelemässä ja suditti tovin ylös noustessaan puulattialla niin että ehdin karjua sille kaikki mahdolliset ja mahdottomat käskyt ennen kuin se ehti täyteen vauhtiin.
Toisella kerralla tulija oli Tuomon kaveri tuolta kirkonkylältä. Eipä juuri Geroa kiinnostanut fakta, että tämä tyyppi on nähty ennenkin, kun sen ponkasi pystyyn tuvanoven edestä kun vieras tempaisi oven auki kailottaen Päivää. Vetäisi herra oven kiinni vielä nopeammin kun oli sen avannut. Kolmas herra oli sitten joku ilmakuvien myyjä. En tiedä tekisikö Gero muuta kun huutaisi vain helvetisti jos se joutuisi ratkomaan tilanteet loppuunasti itse, mutta emme ota siitä selvää.
Pelottavin olio tässä taloudessa on kuitenkin edelleen allekirjoittanut, joten minä voin hoitaa kämpän vartioinnin tästä eteenpäinkin ;)

Hemppa-Hemuli-Haisuli harrastaa vahtimista vain silloin jos Gee ei satu olemaan paikalla. Silloin pääsee senkin suusta komia haukku, mutta ei koskaan silloin jos isoveli on paikalla.
Paitsi kerran tässä kesällä kun koirat, kaikki kolme, sekosivat yhtenä yönä aivan tyystin. Olin yksin kotona, Tuomo oli töissä. Embo nukkui olkkarissa ja juniorit makkarissa. Lueskelin sängyssä kun yht`äkkiä kaikki koirat alkoivat huutamaan samaan aikaan ja Gee ramppasi karjuen ovelta toiselle, kunnes se loikkasi seisomaan sänkyyn minun päälleni (siis niin että jäin jalkojen väliin) ja murisi siinä.  Minulla oli jännäkakka pöksyissä enkä uskaltanut lähteä ottamaan selvää mölyn syystä.  Noin 15 minuuttia mesottuaan ne rauhoittuivat, kuka enemmän kuka vähemmän.   Hirmusti kyllä kiinnostaisi tietää mikä äläkän aiheutti. Eihän pihalla enää mitään näkynyt kun vihdoin uskaltauduin vähän verhonraosta kurkkaamaan :D
Eetun hepulikohtaukset nyt eivät olleet mitään kummallisia, se kun sai hirveän härdellin päälle omasta varjostaan, mutta Geron tapoihin ei kyllä kuulu turhasta mölyäminen, että jotain siellä kyllä oli ja nimenomaan ulkona.
Kyse ei siis voinut olla meidän "mummosta" joka pitää jöötä sisällä.  Toisinaan "mummo"  hääräilee keittiössä tiskien parissa ja joskus, yleensä, järjestelee vintineteistä.;) Ei me täällä tosissaan mitään kummituksia olla nähty, mutta toisinaan joku kolistelee keittiössä (tälle löytyy 1001 järkevää selitystä) vaikka kaikki on jo nukkumassa. Mitään järkevää selitystä taas emme ole löytäneet sille, että vintineteisessä oleva Hanskin tekemä puinen hirviönaamio ei tahdo pysyä paikallaa. Ensin se oli ripustettuna seinälle, mutta löytyikin eräänä päivänä keskeltä lattiaa. Nostimme sen takaisin seinälle ja taas se oli lattialla. Vaikka kuinka yritin demonstroida sitä kuinka se naulasta mätkähtää alas niin en saanut sitä mitenkään putoamaan keskilattialle. Kun ei naamio kerran tahtonut naulassa pysyä nostin sen hyllyyn makaamaan ja jumaleissöni löytyi se taas sieltä helkkarin lattialta muutaman päivän päästä. Sen jälkeen sai naamari lähtöpassit kyseisestä huoneesta kun alkoi vähän ahdistaa :)  
Talo on rakennettu 1900-luvun alussa, joten toki täällä voi pari hirviönaamareita vihaavaa "mummoa" asuakin, eikä haittaa ei se naamari minunkaan lemppareihin kuulu ;)                                                                        

Syksy on hyvästien aikaa...

Huh, kun on taas jäänyt päivitykset vähälle!

 Sato on poimittu ja vähän kylmäkin alkaa olemaan, joten Hemuli ei pihalla enää viihdy itsekseen. Kävi mokoma kaivamassa oravankin talvivarasto omenat metsästä esiin ja veteli huiviinsa. Oravan onneksi pihallamme kasvaa kolme tammea, jotka notkuivat terhoista, nälkä ei siis pitäisi päästä kuitenkaan yllättämään ja ainahan voi tulla pihan lintulaudoille ryöstelemään...

Gero poti parisenviikkoa sitten virtsiksen joka saatiin onneksi yhdellä antibioottikuurilla taltutettua. Mahtoikohan taannoisella mökkireissulla uinteineen olla jotakin tekemistä asian kanssa... Kiviä ei ainakaan löytynyt ja eturauhanenkin oli kunnossa.
Geellä on nyt "syysmasennus" menossa, kun koirat saivat totaali häädöt makkarista pois. Voi itkua ja hammasten kiristystä ja tämä poika ei edes hevillä tunnu luovuttavan. Tuoli on laitettava makuuhuoneen oven eteen yöksi, mikäli ei halua herätä siihen kun Gee avaa makkarin oven ja hipsii vihellellen sängyn viereen nukkumaan. Gertsiähän ei ovet lukottomat ovet pidättele, vaan ne avataan sujuvasti kahvaa painamalla.

Eetu alias Embo läksi Parhaan Ystävänsä Dylanin luokse koirien taivaaseen syyskuussa.  Koirat, jopa Gero joka ei ollut mikään Eetun sydänystävä, "kaipailivat"  Emboa joitakin päiviä. Joka kerta kun tulimme kotiin juoksivat koirat vielä autolle tarkastamaan, että mihin Eetu jäi.
Täytyy kyllä sanoa, että arki on helpottunut 150 prosenttisesti. Kauan Eetun lopettamista mietittiinkin ja lopulta oikeastaan Eetu teki päätöksen itse.
Eetu alkoi enemmän ja enemmän käymään Geron päälle ja puremaan tätä naamasta, milloin mistäkin syystä. Gee oli todella hienosti kestänyt hyökkäykset ja pyörättänyt Eetua kuonollaan hittoon, hampaita se ei käyttänyt. Yritettiin olla äärimmäisen tarkkoja mm. lelujen kanssa, koirat eivät voineet leikkiä millään lelulla mikäli Eetu oli näköpiirissä, koska se kävi ryöstämässä kaikki lelut ja kävi sitten nuorempiensa kimppuun. Ruoka-aikoina koirat olivat täyseristyksessä. Koirien hellimisessäkin sai olla tarkkana, että ketä hellii, missä ja miten. Ja, jos ja kun menit puuttumaan tilanteeseen sait hampaasta sitten itse.
Syyskuussa sitten sattui tilanne, joka ratkaisi Embon kohtalon.
Tultiin aamusella töistä ja ulkoilun jälkeen annettiin vuffeille sapuskaa. Lykkäsin Eetun syötyä herran vielä ulos, tietämättä että Tuomo oli Geron kanssa ulkona (meillä on kaksi ulko-ovea, enkä ollut nähnyt että "pojat" lähtivät vielä pihalle Geen syötyä). Pihalla olevasta pallosta ym. kärhämä sitten syntyi kun Eetu ilmoitti Geelle, että "Tämä on sitten minun!" ja Gee paineli katsomaan että niin mikä on sinun. (Gero ei koskaan ottanut Eetun suusta mitään leluja, vaan se vain meni katsomaan/ haistamaan häntää heiluttaen, että mikä sulla siellä on.) Tämä kuitenkin riitti Embolle joka kävi taas jälleen kerran sutena Geron naamaan kiinni. Tämä  sattui olemaan se korsi joka katkaisi kamelin selän ja Geelle riitti. Tuloksena ventti Embon kyljessä. Täysin selvää oli, ettei mihinkään pitkällisiin ompelu/ hoitotoimiin edes ryhdytä, joten Embo sai sitten lentää eläinlääkärissä sateenkaarisillalle. Eetun kohdalla haavan päivittäinen hoitaminen olisi ollut lähes mahdottomuus ja tiesihän sen ettei poikien suhde tule ainakaan paranemaan, joten uusia yhteenottoja olisi luvassa vaikka yrittäisi olla kuinka tarkkana tahansa.
Meille on syntymässä alkuvuodesta vauva ja tietenkin ajatuskin siitä että koiruudet ottaisivat yhteen vauvan lähellä saa kädet tärisemään ja itkun silmään. Siellä on niin helposti se pieni ihminen välissä. :( Täytyy siis myöntää, että myös tällä seikalla oli merkityksensä lopetuspäätöstä tehtäessä.
Ilman näitä hyökkäilyjä en usko, että Embon ja lapsen yhteiselossa olisi tullut suurempia ongelmia, vaikka todella tarkkana olisi tietenkin saanut olla.

On sitä pienessä mielessä tullut podettua todella huonoa omaatuntoa ja epäonnistumisentunteita, että näin pääsi käymään. Sitähän on suuressa  viisaudessaan ollut sitämieltä, että minä en ainakaan luopuisi/lopettaisi koiraa lapsen vuoksi, vaan kummasti sitä laittaa asiat tärkeysjärjestykseen ja järki kampeaa jostakin sinne päähän kun tilanne sattuu omallekohdalle (perheenlisäyshän ei ollut se pääsyy, mutta raskaushormooneissaan sitä saa itsellensä stressiä ja pahaaoloa väännettyä vaikka pöydälle unohtuneesta ja hapanneesta maidosta).

Niiiin rasittava ärripurri nurkkaan pissiä, kun pappa olikin, niin on sitä kuitenkin ikävöinyt ja useat itkut on tullut itkettyä unettomina öinä.
Nyt ei Embon tarvitse enää pelätä mitään kun Dylan on taas sen tukena ja turvana!

Sano Dylanille ja Netta-mummelille terkkuja, senkin pikku kakkiainen.