Jaa-a mistähän sitä oikein tämän sepustuksen aloittaisi, kun niin paljon on meneillään?
No, ensi viikonloppuna loppuu yksi ja alkaa toinen ajanjakso meidän elämässä, kun jäämme Geron kanssa kahden, -eipäs kun kolmin, eihän sovi unohtaa taloutemme kuningatarta Rouva Tupunaa The Jänestä! Kaksilahkeiset sekä Eetu keräävät kimpsunsa ja muuttavat vantaalle. Kyllähän sitä tietenkin miettii, miten arki alkaa rullaamaan. Tähän asti on ollut niin helppoa kun koirista huolehtijoita on ollut aina kaksi, toinen on voinut mennä ja toinen on hoitanut koirat. Kotiin on vain voinut soittaa, että hoidatko jos menen sinne ja sinne. No, enää ei soitella eikä venytetä menoja pitkiksi. Vaan toisaalta, mitä minä tuollaistakin jaksan edes murehtia, kun enhän oikeastaan edes käy missään. Mutta stressataan nyt sitten siitäkin, kun on stressaamisen makuun päästy. ;) Harmittaa vaan Geron puolesta, kun se jää nyt ihan ypöyksin. Eivät ne Eetun kanssa mitään sydänystäviä ole edes olleet, mutta on se toinen kuitenkin ollut siinä läsnä, kun me olemme olleet töissä. Kyllä Gero täällä yksinkin pärjää, ei sille mitään paniikkia iske, mutta olisihan se kuitenkin mukavampaa kaverin kanssa odotella mammaa töistä. Tupunasta ei seuraa liiemmin ole, kun se viettää poissaollessani aikansa häkissään. Vapaana ollessaan siitä kyllä on jonkin sortin seuraa Gerolle, silloin kun Tupsukka on hyvällä tuulella. Silloin Gee kuljeskelee sen mukana/perässä ympäri kämppää häntä heiluen, tai makoilee keskellä olkkaria seuraamassa pupusen touhuja. Pahan tuulisena Tupunaa ei kannata Geen lähestyä tai muuten saa joko potkun naamaan, tai partakarvat saattavat lyhentyä muutamalla sentillä kun parikiloinen pupu kiukuissaan nappaa niihin kiinni - ja Gerolla vain häntä heiluu. :)
Eetua muutto ei todennäköisesti tule hätkäyttämään suuntaan tai toiseen, taitaa pappa olla vain tyytyväinen kun pääsee meistä eroon. Meillä on Eetun kanssa sellainen viha-rakkaus-suhde. Minä olen se joka tekee kaikki hoitotoimet ja niitähän ei tehdä ilman että koiralla on kuonokoppa päässä tai muuten veri lentää. En voi välillä käsittää koko elukkaa, se on äärimmäisen rasittava räksyttäjä ja täysin arvaamaton liikkeissään, mutta kuitenkin siinä on sitä jotakin. Ehkä me ollaan liian samanlaisia, epävakaita persoonallisuuksia. :) Kovaan ääneen olen kuitenkin vannottanut, että jos hoitopaikkaa tarvitaan, niin Embo on tuotava sitten meille kuin myös trimmaamisen tahtoisin hoitaa jatkossakin. Kyllä Emboa ikävä tulee!
Asunnon etsintä se on edessä meilläkin, meistä johtumattomista syistä. Asuntohakemuksia olen lähettänyt, sinne, tuonne ja tänne, mutta vielä ei ole tärpännyt. Vielä tosin on aikaakin useampi kuukausi etsiä meille uutta kotia, mutta koska olen stressi-erkki niin olen asunnon löytymisestäkin ottanut itselleni suuren huolen -tahtomattani. Mihinkään en täältä haluaisi muuttaa vaikka varsinkin nyt autottomana on eläminen täällä hiukan hankalaa, kun pelkästään kauppareissuun menee matkoineen aikaa 3 tuntia. Toki meillä lähikauppakin on, mutta kovin on siellä yksipuoliset valikoimat.
Autottomuushan tarkoittaa luonnollisesti myös sitä, että ohjatut jälki- ja tottistreenit saamme unohtaa, ainakin kevätkaudelta. Onneksi jälkimaastot alkavat meillä kotiovelta, joten kyllä me saamme varmasti treenikiintiömme täytettyä ja josko(??) sitten syksyllä olisi jo autokin käytössä. Tarvitsisimme vaan ehdottomasti takamukselle potkijaa joka sanoo meille, että etene äläkä junnaa niissä asioissa jotka koira jo osaa, taipumusta junnaamiseen kun löytyy. ;) Mutta ehtiihän sitä myöhemminkin, koira on nuori ja mihinkä sitä kiire valmiissa maailmassa!
Minä olen kireä kuin viulunkieli tästä kaikesta muutoksesta ja huolesta mitä tulevaisuus tuo tullessaan (ihan kun sisimmässäni en kuitenkin tietäisi, että kyllä ne asiat järjestyy) ja pisteenä i:n päälle tuli äidinkin kuolemasta sopivasti vuosi täyteen, joka tietenkin pisti tunteet hyrskynmyrskyn. Gero minun kireyteni selvästi huomaa, koska kireä se on nykyään sekin ja "ylihuolehtiva" jos voi tuollaista ilmausta käyttää. Yöt varsinkin on vuhkumista vuhkumisen perään, pienikin rapsahdus kuuluu vaikkapa olohuoneesta (Tupuna tuusailee siellä jotakin itsekseen) niin kamala möykkä heti pystyyn, jos joku uskaltaa hengittää rapussa niin taas täytyy vuhkua. Lisäksi se on kaiken aikaa millissä kiinni, kyhnyttää kyljessä ja nukkuu vieressä, mitä se ei ole aikaisemmin tehnyt, nyt ihan viikon sisällä aloittanut. Nytkin nukkuu parisängyn "omalla puolellaan" pää tyynyllä ja selkä kiinni minun kyljessä, vaikkei se ole juuri sängyssä ennen viihtynytkään. Kaipa se on sekin ressukka sekaisin ja ihmeissään, kun allekirjoittanut "kertoilee kovaan ääneen mielipiteitään" Tuomolle ja milloin kenellekin tai vaihtoehtoisesti itkeä vollotan, kun ei tämä normaalia arkea ole vaikka hyvin kiivasluonteinen osaakin olla sille päälle sattuessani. ;)
Eiköhän meidän arki tästä kuitenkin tasaannu, kun saadaan "ylimääräiset pois jaloista pyörimästä" ja päästää rakentamaan uutta päiväjärjestystä.
Tämän päivän kireyteni kättenjälkiä sopiikin katsella Gerossa... Aloin sitä aamulla trimmaamaan, ihan hyvillä mielin niin kuin aina, trimmaaminen on mukavaa ja rentouttavaa. Nyt vaan alkoi kesken kaiken saksien käyttö ottamaan niin kovasti otsanahasta, että kaivoin Andiksen esiin ja kah` mustiksestamme kuoriutui kelpo riiseni! :) Mutta nou hätä, tarkoitukseni olikin tässä keväämmällä, ilmojen vähän lauhduttua vetäistä karvat alas, nyt vaan suunnitelmat aikaistuivat hiukan. Pikkuinen tirriäinenhän sieltä karvojen alta paljastui ja paljon on vielä matkaa komeaan lihaksikkaaseen aikuiseen uros mustikseen, mutta matkalla ollaan jo.
Keväällä, kun tiet ovat sulat on tarkoitus aloittaa canicrossi. Pelit ja rensselit on jo hankittu ja nyt vain odotetaan että päästää tositoimiin. Tuonne lumeen en uskalla tämän polveni kanssa lähteä liukastelemaan. Juoksu ei tietenkään todellakaan ole järkevä liikuntamuoto tällaiselle polvivammaiselle, mutta uskon että kunnon lenkkareilla ja maltillisella aloituksella pääsemme kyllä pinkomaan ilman, että polvi siitä hermostuu. Olen juoksua harrastanut aikaisemminkin tämän sairastelu-urani aikana ja polvi on sen kestänyt hyvin. Myöskin "uimakoulu" on tarkoitus aloittaa heti kun veteen tarkenee mennä (sikäli mikäli nämä lumet ehtivät sulaa ennen kun Jaakko heittää kylmän kiven), se on loistavaa liikuntaa meille molemmille.
Mutta kevättä odotellessa saa Gero nauttia sukelluksistaan ja kenguruhypyistään valtavissa lumikinoksissa, se on pienen koirapojan elämää ja sitä katsellessa murheetkin hetkeksi unohtuvat. :)
