Niin ne viikot vain jälleen kerran kuluvat. Talviloma tuli lusittua ja paluu töihin tapahtui torstaina. Poikia on ahkerasti opetettu olemaan siivosti kotona vaikka kaksijalkaisia ei asunnossa olisikaan ja tosi hienosti näyttää (kuuluu) menevän!
Autolla ollaan huristeltu ahkerasti sinne ja tänne, eikä matkustaminen tuota Hemulille ongelmia. Välillä täytyy vähän märistä matkan aluksi, mutta se on sitä Hempalle tyypillistä “mielipiteen ilmaisu” – märinää koska se joutuu yleensä yksin sikaosastolle, eikä mitään “apua en varmaan halua matkustaa autossa”. Ollaankin kuskattu Hemppaa paljon niin, että Isot Pojat ovat jääneet kotiin, että se oppii suorittamaan hommat ensin aivan yksin, eikä Geroon tukeutumalla.
Uudet asiat Hemppa ottaa vastaan pienen alkujännityksen jälkeen todella reippaasti. Oikeastaan ainoat asiat jotka poitsua jännittää on uudet rappukäytävät ym. Kehitysvammaisten ja muidenkin ihmisten luokse Hemuli pyyhältää oikein avoimesti rapsutuksia vastaanottamaan. Yhtenä päivänä kasasin taskuun herkkuja ja kiikutin pennun tuonne tienvarteen autoihin ja bussiin tutustumaan. Ajattelin, että istuskellaan parkkiksen reunassa ja ihmetellään autoja, koska hyvä totuttaa koira pentuna siihen että kävelyteitä ei ole ja autot ajavat välillä hyvinkin kovaa aivan vierestä. Busseista nyt puhumattakaan. Reissu oli tosin aivan turha, koska Hemuli ei korvaansa lotkauttanut liikenteelle, ei vaikka pienen kävelymatkan aikana bussi huristi ohi parin metrin päästä.
Metsäretkeilyt sujuvat jo niin, että Hemppa kirmaa hirmuista vauhtia Geron kanssa ja monesti joukkoa johtaen. Pysähtyä ei saisi Hemulin mielestä laisinkaan, silloin se aloittaa mennään jo-märinän ja useimmiten lähteekin painattamaan itsekseen eteenpäin. Jostain käsittämättömästä syystä sen täytyy vain joka ikinen kerta lähteä pois polulta umpihankeen kahlaamaan. Siellä se sitten seisoo keskellä lähes itsensä korkuista hankea kun ei pääse eteen eikä taaksepäin ja karjuu kun hänet on tällä tavalla hylätty yksin suureen maailmaan Siinä vaiheessa kun herra Hemppa saa menovaihteen päälle ja se päättää, että nyt jatkuu matka vaikka mikä olisi, niin se on aivan sama vaikka sille huutaisi, tai sitä kutsuisi mitenkä – se ilmeisesti lukitsee korvansa ja painaa vain menemään. Sitten se seisoo (vaikka siellä umpihangessa) ja karjuu koska on “eksynyt”. Minä en pentujen perässä juokse, vaan ne saavat tässä taloudessa ihan alusta saakka itse pitää huolta siitä, että pysyvät porukan matkassa. Kyllä se Hemppakin sieltä sitten korvat putkella juoksee takaisin, kun on ensin herännyt omasta maailmastaan ja pienen itkun jälkeen huomaa, että tuollahan se loppu porukka seisoo. Siihen mennessä olen tosin saanut hihkua ääneni käheäksi ja hyppiä ja loikkia kuin mielipuoli, jotta Hemppa todellakin huomaa missä suunnassa törötämme. Normaalioloissa, siis silloin kun tuo menovaihde ei ole päällä, tulee Hemuli kutsusta luokse nopeasti ja iloisesti, joten sillä kuitenkin on jonkinmoinen käsitys mitä “Hemppa Täällä” tarkoittaa. Pilliin se ei ole vielä 100% ehdollistunut, joten kutsu toimii tällä hetkellä paremmin, mutta tätä työstämme kaikenaikaa.
Naksutin on tullut tutuksi ja penska tietää jo mitä naksun jälkeen tapahtuu ja kosketuskepinkin kanssa ollaan leikitty. Tuskin tulemme keppiä erityisesti mihinkään käyttämään, mutta se näytti olevan helppo ja hauska tapa, Hemulinkin mielestä, saada jonkinnäköinen kontakti pentuun joka muuten painaa hereilläolo aikansa sata lasissa ja häslää häseltämästä päästyään. Jonkin aikaa meni, että Hemppa sai ensimmäisillä keroilla rauhoituttua ja lopetettua sen epämääräisen häsläämisen, jotta pystyi keskittymään uuteen juttuun, mutta kun se rauhoittui, niin sitten se kyllä jaksoikin tehdä ja keskittyä.
Gero vain teki pentuna lähes kaikki asiat mitä siltä pyydettiin, Hempan kanssa jok`ikisestä asiasta saa käydä vääntöä ja keskustelua, että tehdäänkö vaiko eikö, eikä yksi vääntö per asia näytä edes riittävän vaan mm. pannan laittaminen kaulaan on aivan tyhmää ja sitä ei Hemulin mielestä pitäisi pienelle koilanpennulle tapahtua ja kynsien leikkuu menee samaan kastiin. Geelle iskettiin panta kaulaa ja se oli siinä, kynnet vain leikattiin, eikä siitäkään tarvinnut koskaan keskustella suuremmin. Ei Hemuli pantaa tai kynsienleikkuuta näytä pelkäävän, mutta se on sen mielestä hyvin tylsää ja siksi sitä tulee boikotoida. Hemuli on erittäin puhelias koiruus ja se tuo mielipiteensä kyllä selkeästi esille ja nämä mielipiteen ilmaisut kyllä kuuluvat (todennäköisesti myös naapuriin). Tänäänkin kynsiä leikatessa se ensin yritti pullikoida sylistä pois, kunnes vissiin huomasi ettei onnistu jolloin se tyytyi tönöttämään sylissä hervotonta märinää ja karjuntaa pitäen, mutta samalla aivan levollisin silmin ja ilmein seurasi mitä Gero puuhailee, mitä aamupalaa Tuomo syö jne. Getsi on aina ollut todella helppo koira, pikkuveli ei näytä olevan samasta puusta veistetty, eikä tietenkään pidäkään. Tokihan täysin erilaiset rodutkin vaikuttavat “vaativuuteen”. Kokemuksen syvällä rintaäänellä uskallan väittää, että kunhan kaikki “tappelut” on Hemulin kanssa tapeltu ja järki on asettunut asumaan sen suloiseen kupoliin, niin siitä on tullut entistä rakkaampi.
Nyt me nautimme tämän viikonlopun Isojen Poikien kanssa laatuajasta, kun lykkäsin Hemulin Tuomolle hoitoon ja Emppu tuli meille. Nyt Embo levyttää lempipaikallaan sängyn alla ja Gero kainalossa tassut kohti kattoa ja mikä rauha talossa onkaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti